Turinoita (Blogi)

Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa

Kristittyinä olemme saaneet Jumalan perhejäsenyyden kasteellamme. Kasteessa Jumala on kutsunut meidät itse kunkin nimeltä omakseen ja luvannut armahtaa rakastaen. Kaikki, mitä saamme jumalan yhteydessä elämiseen iankaikkisesti, on puhdasta lahjaa. Miltään osin emme voi ansaita tätä.  Uskokin, heikko ja heiveröinenkin on Jumalan lahjaa. Kukaan ei päätä uskoa eikä ketään voi saattaa uskoon ulkoa päin. Uskoon ja uskossa kasvetaan Jumalan kutsusta ja hänen ohjauksessaan.

Joulun tähti oli itämaan tietäjille merkki maailmaan syntyneestä Vapahtajasta. Kaste on merkki meille maailman keskellä, että Kristus on Vapahtajamme. Kasteestamme lähtien osamme on ollut ja on päivästä toiseen se, että luottaa Jumalan Kristuksen välityksellä meille osoittamiin armon ja rakkauden lupauksiin.

Tuo kaste on näkymätön leimamme.
Tätä leimaa emme saa pesemälläkään pois.
Tätä leimaa kannamme koko elinaikamme.
Tämä leima muistuttaa meitä Jumalan rakkaudesta.
Tämä leima muistuttaa Jumalan rakkaudesta myös häntä, joka lahjan saatuaan on kieltäytynyt lahjasta.
Tämä leima, kaste, on osa meitä itseämme.
Tämä merkki on huomaamaton.
Kukaan ihminen ihmisten joukossa ei sitä näe päälle.
Siitä näet ei ole jäänyt merkkiä kämmeneen, ei myöskään otsaan eikä rintaan, vaikka kasteen yhteydessä ristinmerkki meihin piirrettiin. Silti tämä näkymätön merkki on ja pysyy. Sen nähdessään Jumala näkee uskomme – luottamuksemme ja rakkautemme häneen. Uskoessamme Pyhä Henki vakuuttaakin meille, että olemme Jumalalle hänen rakkaita lapsiaan kaikissa elämämme vaiheissa ja tilanteissa, myös silloin, kun havahdumme omaan keskeneräisyyteemme ihmissuhteissamme.

Vapahtajamme asettama kaste on meille näkymätön merkki Jumalan armosta ja osallisuudestamme siihen. Kasteen kautta olemme liitetty Kristukseen, hänen kärsimiseensä, kuole­maansa ja ylös­nouse­mukseen. Vaikka onkin järjellä vaikeaa uskoa, on kuitenkin niin, että kaste on pelastuksemme perusta ja hengellisen elämämme lähtökohta.

Luther kirjoittaa: ”Heikon ihmisen, joka on tietoinen omista synneistään, on äärimmäisen vaikeata uskoa olevansa pelastettu tai tulevansa pelastetuksi. Ja kuitenkin hän voi pelastua vain mikäli hän uskoo kasteen lupaukseen, koska silloin hän uskoo jumalalliseen totuuteen, joka lupaa pelastuksen.”

Meidän ei tarvitse mennä Jordanille hakeutuessamme Jumalan eteen tehdäksemme parannusta. Kasteessa ei ole tullut vain Jordan vaan itse Jumala on tullut luoksemme. Syntimme ovat olleet Vapahtajamme kannettavina. Kasteessa meidät on liitetty Vapahtajamme kuole­maan ja ylösnousemukseen.  Jo kasteella Jumala on jo osoittanut meille sanansa: ”Sinä olet rakas lapseni, jota minä rakastan!” Jokapäiväisessä parannuksenteossamme sulkeudumme tähän lupaukseen. Kaste, joka on tullut osaksemme, onkin ehtymätön elävän veden virta. Elämä on vahvasti siellä, missä koetaan yhteenkuuluvuutta Jumalaan, lähimmäisiin ja Jumalan luomaan luomakuntaan. Siellä missä koetaan puolestaan yhteenkuuluvuutta, siellä myös rakkautta eletään todeksi niin arjessa kuin juhlassa, siellä rakkaus ei jää sanahelinäksi vaan konkretisoituu tekoina ja sanoina.

Tukeutumalla saamiimme armonlupauksiin elämme uskoamme todeksi sydämessämme. Tämä taas johtaa haluun etsiä rakkauden tietä arjen valintoja tehdessämme. Kasteen varassa eläessämme joudumme vääjäämättä tuon tuostakin kohdistamaan katseemme ristille ja pyytämään anteeksi, että halustamme huolimatta, meillä ei ole voimaa seurata Kristuksen viitoittamaa rakkauden tietä niin kuin kuulemme Jumalan kutsuvan meitä sitä elämään.

Kastettuina Kristuksen omina me saamme nojautua päivittäin Kristuksen lupaukseen: ”Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa.” (2. Kor. 12:9)

Hiihtohuumaa

Suomen menestys ei ole häikäissyt Planicassa menestystä mitalein arvioitaessa mutta eri asia on, mistä tilanne johtuu. Välttämättä kysymys ei ole siitä, että suomalaisten suhteellinen taso olisi heikentynyt. Voisiko yksinkertaisesti olla kysymys siitä, että muut ovat vain kehittyneet ihailtavasti? 

Oma ihmeensä on toki Norja. Sen hiihtäjien taso lähes lyömätön, mikä  on korostunut venäläisten jäätyä ”rannalle”. Kaiken keskellä saksalaiset, itävaltalaiset ja  yhdysvaltalaiset ovat kehittyneet merkittävästi yksilötasolla. Kehitys on tehnyt talviurheilukilpailuista entistä seurattavampaa, koska lopputulos on yhä vaikeammin arvattavissa. Voittamisen janon keskellä on syytä muistuttaa itselle, ettei aina voi voittaa ja kahmia mitaleita. Lopultahan makeimmatkin voitot menettävät hohtoaan huuman  haihtuessa. 

Minusta kilpailujen suurin anti onkin juuri siinä jännityksessä, joka syntyy varsin tasaväkisen porukan ottaessa mittaa toisistaan. Näissä mittelyissä yllättävänkin pienet sattumukset saattavat ratkaista lopputuloksen, vaikka kuinka kuntohuippu olisi osunut kohdalleen. Kaiken keskellä vilpitön hatunnosto suomalaisille kilpailijoille!

Pysyvyys ajan hengessä

Viime vuodet ovat olleet monenlaisten muutosten ja kriisien aikaa. Olemme saaneet tuntea toisaalta miten päätöksemme avaavan uusia haasteita ja toisaalta miten vähän voimme ennustaa tulevaa elämää ja omaa asemaamme siinä. Herää kysymys, viekö virta meitä ajopuuna vai kykenemmekö liikkumaan tavoitteellisesti virrasta huolimatta?

Ajassa aatteet ja ismit vaihtuvat ja on hyvin sanottukin, että se joka menee naimisiin ajan hengen kanssa, huomaa pian olevansa leski.

Ajan henki on ollut kyseenalaistaa ylisukupolvisia arvoja. Sukupolvesta toiseen sukupuolta tarkasteltiin biologian pohjalta. Nyttemmin yksilö saa määritellä täysin subjektiivisesti omalla ilmoituksellaan sukupuolensa, ei vain kerran tai pari vaan kerran vuodessa. Sukupuoli-identiteetin vaihtaminen on jo helpompaa kuin siviilisäädyn vaihtaminen. Avioerossakin pitää kiirettä erota ja mennä uusiin naimisiin kerran vuodessa. Edessämme saattaa olla uusi kysymys ennen pitkään: onko näin pitkälle menevä itsemääräämisoikeus laajennettavissa perhesuhteisiin ja jopa isyyteen ja äitiyteen yhteiskunnan kantaessa seuraukset? Tämä tuntuu ajatuksenakin häkellyttävältä, mutta tämä kysymys saattaa haastaa yhteiskunnan vielä tulevaisuudessa.

Vuosikymmen sitten keskusteltiin yhteiskunnallisesti avioliittoinstuuution laajentamisesta samaa sukupuolta oleviin. Eduskunta päätyi määrittelemään avioliiton sukupuolineutraaliksi. Nyt ilmassa on kysymyksiä avioliittokäsityksen laajentamisesta entisestään. Arvot ovat liikkeessä ja arvojen myötä kohtaamme yhä monimutkaisempia haasteita. Muutoksen keskellä herää kysymys: Onko mitään ajasta aikaan pysyvää?